Muistisairaiden hoidon kielellinen aliarviointi: tarvitaanko lisää vain käsipareja?
Ihmistä voidaan kohdella kaltoin monella tavoin. Yksi tapa lytätä ihminen tai osoittaa vähäinen arvostus on kielellinen kaltoinkohtelu.
Kun vuonna 1988 olin Helsingin yliopiston geriatrian professorin viransijaisena, johtamani oppiaine oli silloin vanhuslääketiedettä. Edeltäjältäni perimät luentoaiheet olivat vanhusten lääkehoito, kipu vanhuksilla, dementiavanhukset… Sellaiset aiheet eivät todellakaan aiheuttaneet tungosta luentosalissa. Silloin päätin, että en tule käyttämään vanhus-sanaa – paitsi kun neuvon muitakin välttämään sitä.
Myöhemmin Vantaalla ja Kuopiossa tehdyissä väestötutkimuksissa todettiin, että suurin osa yli 75-vuotiaista tai jopa yli 85-vuotiaista kansalaisista ei halunnut olla vanhuksia. Vanhus miellettiin dementoituneeksi hoivan kohteeksi, jollaisena edes moni Alzheimer-potilas ei nähnyt itseään. Annetaan runouden vanhusten, koukkuselkien ja harmaahapsien elää omaa romanttista elämäänsä. Vanhus ei kuulu nykyaikaan.
Vanhustenhuolto-käsite on edelleen viranomaisten käytössä. Autoja huolletaan, mutta miten sujuu vanhustenhuolto? Ovatko iäkkäät ihmiset objekteja, joita työikäiset käsittelevät ja hoivaavat oman viisautensa mukaan? Ei huolleta heitä, vaan kohdataan iäkkäätkin ihmiset tasavertaisina!
Ongelmallinen on myös hoiva-käsite. Palvelutaloissa hoivataan sairaita ihmisiä, jotka tarvitsevat myös lääketieteellistä ja muuta hoitoa. Hoiva-sana antaa ymmärtää, että kuka tahansa pystyy muistisairaita ”hoitamaan”, kunhan vain lähestyy heitä ystävällismielisesti. Tarvitaan vain käsipareja. Miten voidaan pelkistää erittäin vaativa muistisairaiden hoito käsien liikutteluksi? Hoidossa tarvitaan tietoa, taitoa ja kokemusta sekä oikeanlaista kohtaamista ja empatiaa. Nämä ovat aivotoimintoja. Totta kai tarvitaan syömisen ja peseytymisen avustamista, kävelyn tukemista ja kuntoutusta, mutta nekin vaativat osaamista, jota kenellä tahansa ei ole. Kun poliitikko seuraavan kerran puhuu pelkästään käsiparien lisäämisestä, voitte kyseenalaistaa hänen tietämyksensä muistisairaiden ihmisten hoidosta ja hoitamisen vaatimista taidoista.
Korona-aikana pidetään yli 70-vuotiaita sairauden riskiryhmänä. Kuitenkin lähes kaikki yli 70-vuotiaatkin koronaan kuolleet sairastivat jotakin vakavaa perussairautta, kuten diabetesta, sydänsairautta tai Alzheimerin tautia. Iällä sinänsä oli vähäinen vaikutus. Hallituksen ja THL:n päätöksillä ja suosituksilla onnistuttiin passivoimaan melkein 900 000 ihmistä ja tekemään heistä kartettavia vanhuksia. Ei tarvitse pelätä, että vanhuus tarttuu! Riskiryhmiä voidaan suojella, ei ikäryhmiä.
