Hoitajapula puhuttaa – tutkitun hoitomallin jalkauttaminen uudistaisi alan ja ikäihmisten hoidon
Kesä on ollut täynnä kirjoituksia hoitajamäärän riittämättömyydestä sekä hoitajien työn kuormittavuudesta. Pysähdyttävän kuvaava oli Helsingin Sanomien mielipideosaston kirjoitus, jossa sairaanhoitajaksi opiskeleva kertoi kokemuksistaan iäkkäiden ihmisten hoitotyöstä. Hän kuvasi, kuinka työpäivät hoivakodissa ovat täynnä suoritteita, joita tuskin ehtii tekemään, eikä ihmisen kohtaamiseen ole aikaa.
On ymmärrettävää, että tällainen työskentely ei houkuttele. Se tuottaa eettistä taakkaa. Edellä mainittu kirjoitus kuvaa hyvin, kuinka suomalainen ikäihmisten hoitotyön fokus näyttää olevan ”säilyttäminen ja suoritteista selviäminen”. Kyse ei ole hoitajien tahdosta toimia niin, vaan käytetyistä toiminnanohjausmenetelmistä. Tämä näkyy niin tehostetussa asumisessa kuin kotihoidossa. Kirjoittaja toteaakin, ettei hän valmistuttuaan aio työskennellä ikäihmisten parissa.
Kuinka suoritteisiin keskittyvä ikäihmisten tukeminen voisi vetää puoleensa ammatillisesti työhönsä suhtautuvia hoitajia? Tällaisten hoitajien on vaikea kokea työtään mielekkäänä. Työstä puuttuu se ammatillinen vaativuus, jonka itse olen aikoinaan saanut kokea sairaanhoitajana ikäihmisten hoidossa. Nykyinen vaativuus, ”työpäivistä selviäminen”, nakertaa työhyvinvointia ja karkottaa työstä.
Miksi emme hyödynnä tutkimustietoa, kuten muut?
Olen koettanut ymmärtää, mihin tieteellisiin tutkimuksiin nykyiset toiminta- ja arviointikäytännöt pohjaavat. Eikö kaikkien, ja siten myös iäkkäiden, ihmisten hoidon ja palveluiden tule pohjata parhaaseen mahdolliseen tutkimustietoon? Tuskin voisimme hyväksyä sitä, että tutkimustieto ei ohjaisi esimerkiksi tehohoidon toimintaa.
Seuraan aktiivisesti kansainvälisiä tieteellisiä julkaisuja, joiden mukaan iäkkäiden ihmisten hoito on jotakin paljon syvempää ja kokonaisvaltaisempaa kuin työpäivä suoritteiden parissa. Tutkimusten avulla on onnistuttu kehittämään ihmiskeskeisyyden toimintamalli ohjaamaan käytännön ajattelua ja toimintaa. Siinä ei ole kyse vain hoidon tai hoivan laadusta vaan kokonaisten ihmisten elämänlaadusta. Siinä on kyse työorientaatiosta, jossa ihmisyys on keskiössä.
Malli on laajasti levinnyt maailmalla, mutta ei ole vielä juurikaan jalkautunut Suomeen. Toimintamallin ydin kuulostaa yksinkertaiselta, eikö vain? Käytännössä se tarkoittaa sitä, että työyhteisön päivää ohjaa mielenkiinto, mitä näille iäkkäille ihmisille kuuluu ja miten he voivat. Mitä he tarvitsevat minulta ja meidän työryhmältämme, jotta heillä olisi mahdollisimman hyvä elämänlaatu? Kuinka yhdessä rakennamme työvuoron iäkkäiden ihmisten hyvän rakentamiseen? Työpäivää eivät ohjaa suoritteet, vaan ihmiset ja heidän hyvinvointinsa. Tässä ihmisyyden ajattelussa nähdään myös ammattilainen ja omainen ihmisinä. Myös heitä tulee kuulla, arvostaa ja ymmärtää.
Todellisuudessa ihminen on kokonaisuus
Työyhteisöltä tarvitaan havainnoivaa ja pohtivaa työskentelytapaa, jossa iäkäs ihminen nähdään todellisuudessa kokonaisuutena. Hänen elämänlaatuunsa vaikuttavat hyvin monenlaiset asiat. Ihmisen tarpeista lähtevä hoito ja tukeminen edistävät elämänlaatua. Tästä kansainvälisessä kirjallisuudessa käytetään tarvelähtöisyyden käsitettä.
Fyysisen ja psykososiaalisen toimintakyvyn tukemisen lähtökohtana on sairauksien asianmukainen hoito, mukaan lukien lääkehoito. Tämän näkökulman haluan nostaa, koska hoiva-ajattelussa se helposti jää taustalle. Myös hoivakodeissa asuvilla ihmisillä on perusoikeuksiin pohjaava oikeus saada asianmukaista lääketieteellistä hoitoa. Tämä vaatii henkilökunnalta tietoa ennakoiden tunnistaa toimintakykymuutoksia ja esimerkiksi lääkityksen haittavaikutuksia sekä kykyä kuvata ikäihmisen kokonaistilanne lääkärille.
Ihmiskeskeisyyden mallin mukaisella toiminnalla on voitu esimerkiksi vähentää psykoosilääkkeiden käyttöä, edistää eri osapuolten hyvinvointia, pidentää laadukasta kotona asumista ja jopa hillitä kustannuksia. Tarvelähtöinen hoito on sen ytimessä. On kuunneltava ihmisen omia toiveita ja tarpeita, joihin vastaamiseen tukeminen rakennetaan. Tämä ei toteudu hoidon ja palvelutarpeiden arvioinnissa, sillä siinä hyvästä tarkoituksesta huolimatta ihminen itse, päähenkilö, helposti sivuutetaan.
Kuinka kohti parempaa tulevaisuutta?
Ihmiskeskeisyyden mallin mukaista toimintaa eivät tue minuuttien ja suoritteiden laskeminen. Esimerkiksi lääkepoikkeamien, toimintatuokion määrän, kuukausittaisen painon tai HaiPro-ilmoitusten seuraaminen eivät välttämättä takaa laatua, jos ne eivät ole osa pitkäjänteistä kehittämistyötä. Laatua ei myöskään tue omavalvontasuunnitelma, jos se nähdään pakollisena suoritteena ilman syvää, iäkkäiden ihmisten hyvän tukemisen päämäärää. Suoritemittarien sijaan – tai vähintäänkin niiden rinnalle – ehdotan seuraavia lisäyksiä:
Toiminta- ja arviointimenetelmät suunnataan ”mittaamaan”, kuinka hyvin todellisuudessa kuullaan iäkästä ihmistä ja hänen, paitsi somaattisia, myös psykososiaalisia tarpeitaan? Tiedämme, että ihmisen kokonaisvaltaisiin tarpeisiin vastaaminen tuottaa hyvinvointia ja toimintakykyä. Se puolestaan edistää hyvän kotona asumisen mahdollisuuksia.
Iäkkäiden ihmisten omien tarpeiden arviointiin otetaan käyttöön esimerkiksi Britanniassa professori Martin Orrellin tutkimusryhmän kehittämä mittari CANE (Cambridge Assessment of Need for the Elderly).
Hoitopaikoissa käytetään Elo-D™-havainnointimenetelmää. Menetelmässä arvioidaan, kuinka hyvin ihminen tulee kuulluksi, kuinka hyvin hänen psykososiaalisiin tarpeisiinsa vastataan ja mikä on hänen elämänlaatunsa. Asukkaiden tarpeisiin vastaaminen ja optimaalinen elämänlaatu edistävät toimintakykyä sekä myös vähentävät haasteellisia kohtaamisen tilanteita.
Ammattilainen haluaa tehdä vaikuttavaa ja merkityksellistä työtä
Ihmiskeskeisyyden toimintamallin jalkautuminen tuo työhön merkityksellisyyttä. Iäkäs ihminen on merkityksellinen, hän on kokonaisuus, mutta myös minä ammattilaisena teen työtä kokonaisena ihmisenä, en suorittajana. On selvää, että mallin jalkautuminen vaatii taitavaa esihenkilöä.
Opintokäyntien innoittamana Suomessa saatetaan puhua esimerkiksi Hollannin malleista. Niistä nähdään kuitenkin usein vain kuori, eikä välttämättä tiedetä, että taustalla toimintaa ohjaa ihmiskeskeisyyden toimintamalli.
Tieteellisen tiedon siirtyminen käytäntöihin on vaativaa. Se on mahdollista, kun johto niin päättää. Se vaatii organisaatiolta isoa muutosprosessia. Se kuitenkin nostaa ikäihmisten loppuelämän uudelle tasolle – samoin kuin hoitajien työn mielekkyyden ja vaativuuden. Se on paras henkilökunnan veto- ja pitovoimatekijä. Se on lopulta yhteiskunnan etu. Muutos on mahdollinen; olen sen nähnyt.
